Tämä on totta

Täytän apurahahakemusta. Surffaan itseni Piki-kirjastojen sivuille ja katselen lainausmääriä. Samalla kurkkaan Oulusta ja Helsingistä uuden Ihmissatuja pikkukummituksille kirjan tilauksia. Hei! Niitä on tilattu aika paljon, vaikka kirjaa vasta taitetaan viereisellä työpöydällä.

Tunnen taas kummallisen tunteen täyttävän minut. Se tunne, joka saa minut kaipaamaan saunan hämärää. Hiljaisuutta, rauhaa, tilaa omille ajatuksille. Puhun tuosta tunteesta seuraavana päivänä Kimille. Yllättäen löydän sille sanat.

“Hei, mä olen halunnut kirjoittaa koko ikäni. Mä en ole halunnut mitään muuta. Mulla on vielä helvetin pitkä matka siihen, että voisin sanoa eläväni kirjoittamisella, mutta… Silti… Ne kirjat siellä kirjastossa, ne, joita ihmiset oikeasti lainaavat. Mä olen tehnyt ne ja ne on ihan oikeita kirjoja.”

Jollakin tapaa näinä hetkinä tuntuu vähän siltä kuin katsoisi elämäänsä ulkoapäin. Ihan kuin katselisi jonkun toisen elämää. Ne ovat haaveita. Ne ovat niitä, joiden eteen on tehty töitä. Ne tuntuvat yhäkin haaveilta, mutta hei… Tämä on totta.

Advertisements

Älä kirjoita paskaa

Työstän tällä hetkellä lastenkirjasarjan ensimmäistä osaa. Olen kirjoittanut noin puoleen väliin tarinaa.

Yhtenä iltana kävin koiralenkillä läpi jotain kirjoitusterapiaa. Pälisin ja pölisin jutusta ilman sen suurempaa punaista lankaa. Siinä pölistessä kuitenkin rakentui mielessä jotain.

Ensin syntyi yksinkertaisempi oivallus: Jutun teeman täytyy tulla esille selkeämmin. Piirsin suuntaviivoja, näin tarinan rakentuvan mielessäni uudelleen. Sieltä täältä palaset loksahtelivat paikalleen.

Siinä palikoita järjestäessä syttyi kuitenkin toinekin lamppu. Muistin kirjoittavani maailmasta, joka on minulle hyvinkin tuttu. Hoin itselleni: Tähän saisi lisää eloa tällä ja tällä ja tällä… Löysin itseni kysymästä itseltäni: Miksi sä kirjoitat paskaa?

Teksti, jota olen tehnyt, on ihan ok. Mutta kun se ei riitä. Ei ole ok olla ok tai kohtalaisen hyvä. Ei ainakaan omalla tontillaan.

Ei auta muu kuin kirjoittaa uudelleen – ja olla onnellinen siitä, että kykenee tällaisiin oivalluksiin.

“Erityisen nöyryyttävä…”

En ole pahemmin jakanut erilaisia uutislinkkejä tai kommentoinut päivän polttavia kysymyksiä, mutta tänään kaksi asiaa aiheuttivat sellaisen kuohahduksen, että sanonpa nyt kuitenkin. 

Ensimmäinen on Iltasanomien uutinen otsikolla Raiskasi raskaana olleen – tuomio 1 vuosi ja 8 kuukautta vankeutta. Lievissä tuomioissa (vaikka olikin kyseisen miehen toinen raiskaustuomio) ei liene Suomessa mitään yllättävää. Jotenkin meno muistuttaa yhäkin ajasta, jolloin perheen sisäistä raiskausta ei ollut olemassakaan. Se nyt vain on jotenkin miehinen oikeus raiskata ja samalla mahdollisesti tuhota uhrin loppuelämä, mutta tuomiot ovat pieniä, jos sellaista nyt edes saa. 

Tässä uutisessa huomiota herätti erityisesti lause: “Eikä tekotapa ollut erityisen nöyryyttävä.” Noh, kaikki on tietysti suhteellista, on toinen toistaan hurjempia raiskaustarinoita, mutta kertoisiko joku minulle mikä on se raiskaus, joka ei ole uhrilleen erityisen nöyryyttävä? Vahvaa asennevammaa kuvaa kyllä myös kertomus poliisien toiminnasta kyseisessä tilanteessa. Ok, nainen on ollut päihtynyt, mutta toinen poliiseista on todennut: “Nainen saattoi olla myös järkyttynyt”. Saattoi olla juu, mutta silti häntä kohdeltiin kuin humalaista häirikköä. 

Uutisen mukaan nainen kärsii paniikkikohtauksista ja joutuu käymään terapiassa. Se olisi varmasti tarpeen ihan jokaiselle raiskauksen kokeneelle, mutta joskus kokemuksesta on mahdotonta puhua vuosienkin jälkeen. Ja kaikesta terapiasta huolimatta psyykkiset haavat lienevät ikuisia. 

Linkki uutiseen

 

Toinen tänään mieltä kuohauttanut asia oli Aki Saarikosken blogikirjoitus: Perhetyöntekijä – Suomen turhin ammatti. Saarikoski esittää asiansa hyvin kärjistetysti (joskus se toimii, usein ei), eikä kaikkea voi allekirjoittaa oman tiedon ja kokemuksen pohjalta, mutta silti kirjoitus osui johonkin, jota olen miettinyt viime päivinä. 

Lähipiiristä löytyy parikin perhettä, joissa perhetyöntekijä vierailee säännöllisesti syystä tai toisesta. Omalta osaltani voin kertoa, että perheellemme tarjottiin perhetyöntekijää avuksi, kun yksi lapsista veti uhmaiän niin totaalisen överiksi, että meinasi sormi mennä suuhun. Lopulta kuitenkin totesimme, että lastensuojelulla lienee parempaakin tekemistä kuin ruveta perheemme asioita setvimään. 

Näiden tuttujen kokemusten ja netistä luettujen kertomusten myötä tuo kuva, joka Saarikosken kirjoituksessa perhetyöntekijästä annetaan, kuulostaa ainakin jossain määrin oikealta. Ihmisen tehtävänä on käydä kahvilla ja arvioida vanhempia. En tiedä onko tutuille sattunut jotain perhetyöntekijöiden maanantaikappaleita, onko mahdollisesti osa aktiivisempia perheen tukijoita kuin toiset? Me kaikki ihmiset olemme kuitenkin yksilöitä. 

Voin kuvitella, että jossain tapauksissa perhetyöntekijä tarjoaa tärkeän korvan kuuntelijaksi, aikuiskontaktin aikuiselle, joka on kotona lasten kanssa ja hyvällä tuurilla saattaa jopa auttaa perheen arjessa. Mutta entä jos ongelmat eivät olekaan niissä perusasioissa? Jos perheessä osataan kyllä siivota, laittaa ruokaa ja olla lasten kanssa, mutta esimerkiksi lasten erityistarpeet kuormittavat perhettä? Tällaisten perheiden kohdalla koen perhetyöntekijän lähinnä kiusantekona. Kaiken muun keskellä perheen on mahdutettava kalenteriinsa se yksi ylimääräinen kahvivieras. On puhuttava niitä näitä ja jaettava arkea ventovieraan kanssa. Vieraan, joka saa kahvittelusta palkkaa. Perhetyöntekijä ei kuitenkaan pysty auttamaan vaikkapa lapsen psyykkisissä ongelmissa, lukihäiriöstä johtuvissa kouluvaikeuksissa tai hidastuneessa kehityksessä, jonka vuoksi lapsi on ikätasoaan kömpelömpi ja hitaampi. 

Mutta kun… Ne lasten ongelmat yhä useammin niputetaan yhteen sinne lastensuojelun alle. 

Työpäivä – mitä se on?

Istun koneella. Viimein. Tätä onkin koko tammikuu odotettu. Päivät juoksevat ohi. Kuluvat. Katoavat johonkin. Juoksen paikasta toiseen, hoidan asioita toisensa perään. Hoen itselleni, että ehtivät ne muutkin tehdä töitä, mutta minä en ehdi. Eilen sovimme miesten kanssa, että tänään on työpäivä. Aamulla ei nappaa. Pitkän tauon jälkeen aloittaminen on vaikeaa. Kimi kysyy: – Mikä siinä nyt on niin vaikeaa, kun olet monta päivää puhunut, että haluaisit kirjoittaa… Niin. Kyse ei ole pelkästään halusta vaan tiedosta siitä, että niitä töitä TARVITSISI tehdä. Tälle vuodelle on suuria suunnitelmia, tavoitteita. Samalla myös jonkinlaisia deadlineja. Tänä vuonna. Tänä vuonna on aika tehdä oikeasti taas jotain. Jotain muutakin kuin muiden projekteja.

Täytin eilen apurahahakemusta. Ihan hivenen mieltä piristi ymmärrys siitä, että vaikka viimeisin kirja on ilmestynyt toukokuussa 2012, sen jälkeen on ilmestynyt kolme kirjaa, joissa olen ollut vähintäänkin toimittamassa kirjaa. Lisäksi lisäsin listaan tänä keväänä ilmestyvän “Ihmissatuja pikkukummituksille” – kirjan. Tähän kirjaan liittyykin hauska sattumus viime viikolta. Melli kysyi kirjastossa, että veimmekö Kissakirjan sinne. Sanoin, että en muista ja päädyin hakemaan kotikirjastomme tietokannasta Vettenterää. Hymy nousi huulille huomatessani, että siellä se oli jo “Ihmissatuja pikkukummituksille”, merkinnällä: Hankinnassa. Frankista tarkistettuna kirjaa onkin varattu jo moneen kirjastoon. Nyt pikainen googletus kirjasta löytää ainakin seuraavia asioita:
http://www.kustannusmakela.fi/app/product/view/-/id/606
http://cdon.fi/kirjat/vettenter%C3%A4,_minttu/ihmissatuja_pikkukummituksille-25744549 (löytyy toki monesta muustakin kirjakaupasta)
http://www.savonsanomat.fi/viihde/kirjat/kevaan-kotimaiset-lasten-ja-nuortenkirjat-2014/1745747

Joskus lapsena sitä ajatteli kirjailijan työtä niin, että sitä kirjoittaa kirjan, se painetaan ja on uuden kirjan aika. Nyt huomaan työpöydällä olevan päällekkäin kaikenlaista. On kustannustoimittajalta juuri saapunut Ihmissatuja pikkukummituksille. On juuri tehty työsuunnitelma uudesta lastenkirjasta. On odotusta Gummeruksen ja Elisan kirjoituskilpailun suhteen. Yleisöäänestyksen pitäisi alkaa pian. Mielessä häämöttää loppuvuoden iso rykäys, mutta sitä ennen pitäisi kirjoittaa ainakin yksi lasten- ja nuortenkirja. Lisäksi työpöydällä lojuu Se Ensimmäinen, Gerbiilifakta, jonka ilmestymisestä tulee tänä vuonna kuluneeksi viisi vuotta. Sen kunniaksi olisi tarkoitus toteuttaa ainakin yksi, ehkä kaksikin projektia. Siinä sitä. Suunnitelmaa tälle vuodelle. Ei kai auta muu kuin kääriä hihat ja alkaa töihin.

 

Mä olen uusi täällä

Takkatulen sytyttämisessä on jotain meditatiivistä. Jotenkin takkaa sytyttäessä tuntuu kuin kaikki palaset loksahtaisivat kohdalleen, eikä mitään ikävää voisi ollakaan. Siinä tulessa on kaikki, ympärillä ei ole mitään.

Tänä aamuna kannoin varastosta ison sylillisen puita. Varastossa tuntui niin kylmältä, että kannoin sinne lämpömittarin nähdäkseni onko lämpötila vielä eläimille sopiva. Olihan se, mutta asteen-parin lasku normaalista huonelämpötilasta nyt vain tuntuu melko radikaalisti.

Puita kantaessani olin onnellinen siitä, että pari päivää sitten täytin varaston puukasat. Ei tarvitse ihan heti hipsiä pihalle pakkaseen kantamaan lisää. Lupasin viime viikolla, että pakkasten alkaessa en valita kylmää. Enkä valita. Kyllä tämä paljon kivempi on kuin se ainainen kurakeli.

Puita polttaessani ajattelin, että jaksan yhä edelleenkin, 2,5 vuoden jälkeen, iloita siitä, kun puut syttyvät kerralla. Vaikeuksia sytyttämisessä on yhä harvemmin, mutta on niitä ollut sellaisia kertoja, kun usko on loppunut ennen puita. Puhumattakaan syksyn ensimmäisestä lämmityskerrasta, jolloin onnistuin savustamaan koko asunnon. Sorry takka, mä olen yhäkin vähän niin kuin uusi täällä, ajattelin.

Ennen omakotitaloa ja omaa takkaa, olen lämmittänyt lähinnä mummolan saunaa. Tuon mummolan, jossa ei ole enää mummoa. Ehkäpä siellä vielä joskus on. Olen rakastanut istua saunassa ja katsoa miten tuli tarttuu kiukaan pesässä oleviin puihin. Se on melkeistä paras paikka maailmassa.

Tuli on minulle elementtinä hieman kaksijakoinen. Toisaalta takan äärellä huomaan sisälläni kuumottavan jonkin alkukantaisen tunteen. Tulen ääreen on hyvä tulla. Toisaalta olemme menettäneet kaksi läheistä tulelle. Muistan aina sen joulun, kun 15-vuotiaana kävelin palaneen talon raunioilla viemässä hautakynttilää.

Siivettömän Enkelin pyyntö

Eräänä päivänä Siivetön Enkeli katsoi Pojan lasisydäntä, jonka hän oli ottanut hoteisiinsa. Kovin oli Enkeli sydäntä yrittänyt varjella, muttei ollut oikein onnistunut. Lasisydämisen Pojan lasiseen sydämeen oli syntynyt kerta toisensa jälkeen uusia säröjä ja se oli paikoitellen aivan musta. Enkeli yritti parhaansa mukaan pyyhkiä sydäntä taas lasinkirkkaaksi, mutta ei onnistunut. Sydän oli niin hauras, että Enkeli pelkäsi sen hajoavan käsiinsä.

Pojan myötä Enkeli oli ymmärtänyt, ettei hänen oma sydämensä ollut juuri lasisydäntä kummempi. Laskiessaan sydämen Pojan syliin, Enkeli katseli sitä kummissaan. Ei se kovin kummoinen ollut, pieni paperisydän vain. Paperisydän, johon oli kirjoitettu toistensa päälle ja lomaan Siivettömän Enkelin surut ja ilot. Mutta Poika otti sydämen ja painoi sen hellästi rintaansa vasten. Niin hellästi, ettei Enkeli pelännyt enää mitään.

Niin kului tovi ja toinenkin. Enkeli ja Poika elivät toisistaan valoa ja energiaa hengittäen läpi pitkän talven. Joskus heidän oli pakko paeta talven kylmyyttä niin, etteivät he aina löytäneet toistensa luo, mutta lopulta, lopulta Enkeli sai nukahtaa Pojan kainaloon ja kaikki oli hyvin.

Tuli kevät ja tuli kesä ja siinä kesässä muuttui todeksi kaikki mistä Siivetön Enkeli ja Poika olivat haaveilleet. Poika jäi. Hän ei lähtenyt enää, eikä Enkelin tarvinnut koskaan enää pelätä, ettei Poika löytäisikään takaisin hänen luokseen.

Mutta se kesä oli mustin ja auringottomin kesä ikinä. Metsässä tapahtui paljon pahoja asioita ja ne etsiytyivät myös Enkelin ja Pojan väliin. Samalla kannettiin huolta pienestä ihmeestä, jota Enkeli kantoi mukanaan. Mikä olisikaan Pienen syntyä pimeässä.

Hiljalleen valo kuitenkin voitti, mutta pimeä oli jättänyt jälkensä kaikkiin. Enkeli kantoi Pientä sylissään ja koko maailma näytti erilaiselta kuin koskaan. Hän ei osannut sanoa mikä oli muuttunut, mutta Enkeli ei tuntenut entisekseen edes itseään.

Eräänä päivänä Poika oli hyvin vihainen Enkelille. Se oli jokin ihan mitätön asia, josta oli kehkeytynyt riita, joka sai metsän hiljenemään lintujen vaietessa puissa ja eläinten piiloutuessa koloihinsa. Sinä iltana Enkeli pyysi Pojalta, että saisi nähdä sydämensä. Hän toivoi löytävänsä vastauksen muutokseen.

Enkeli näki Pojan oivaltavan jotain. Poika ojensi Enkelille nyrkkiin puristetun kätensä ja katsoi Enkeliä silmiin. -Anteeksi, Poika pyysi hiljaa ja avasi nyrkkinsä, jossa Enkelin sydän oli. Se oli rutistunut pieneksi paperipalloksi. – Anteeksi. Minä en tarkoittanut, Poika sanoi ja yritti parhaansa mukaan suoristaa paperia, mutta eihän sydän takaisin entiselleen tullut. Poika veti Enkelin tiukasti itseään vasten ja siinä Enkeli unohti kaiken pimeyden ja pahan.

Mutta pimeyttä tuli lisää ja niin tuli riitojakin. Kerta toisensa jälkeen Poika puristi vihaisena kätensä nyrkkiin ja samalla hän rutisti paperisydämen ruttuun kädessään. Kerta toisensa jälkeen Poika suoristi sydämen ja pyysi anteeksi ja Enkelikin pyysi anteeksi uudelleen ja uudelleen kaikkea, mutta Enkelin oli joka kerran jälkeen pahemmin rutussa ja hiljalleen se alkoi repeillä reunoiltaan.

Eräänä iltana pimeys oli syvimmillään ja Enkeli näki pimeässä jotain mitä ei ollut ennen nähnyt. Se sai Enkelin hakeutumaan kauemmas kaikesta Enkelille tärkeästä. Enkeli kulki yksin metsässä. Kulki ja mietti kaikkea itselleen rakasta. Enkeli mietti ryttääntynyttä sydäntään ja sitä miten kovin hän rakasti Poikaa. Parhaana päivänä Poika oli Enkelille kaikki. Niinä hetkinä Poika valaisi Enkelin koko maailman. Enkelin onnellisuus oli täydellisimmillään hänen saadessa painautua Poikaa vasten ja tuntiessaan Pojan käsien lämmön ihollaan. Enkeli kuitenkin ymmärsi, ettei hänen sydämensä kestäisi pimeyttä enää pitkään.

Enkeli vaelsi hiljaa kotiinpäin. Hän mietti miten saisi Pojan ymmärtämään. Enkeli ei halunnut mennä kotiin vielä. Hän istuutui aurinkoiseen kohtaan nurmikolle ja sulki silmänsä hetkeksi. Enkelin katsoessa uudelleen, hän näki Pojan seisomassa jonkin matkan päässä. Poika tuli hiljaa Enkelin luo ja istuutui tämän eteen aivan lähelle. Poika tarttui Enkeliä käsistä. Enkeli tunsi tutun lämmön.

– Minä rakastan sinua, Poika kuiskasi.
– Poika, Enkeli kuiskasi hiljaa. Ja niin Enkeli esitti Pojalle pyynnön. Kertoi, ettei jaksaisi loputtomiin. – Älä vedä minua enää lähellesi vain rytätäksesi uudelleen sydämeni. Älä anna mun särkyä enää. Muuten mun täytyy pyytää, että annat mun mennä.

Mitä Poika vastaa? Miten Siivettömän Enkelin ja Lasisydämisen Pojan tarina jatkuu…

Yks vee ja yhden “vauvan” kauhutarinoita

Karamellin kauhukirja

Pitkään mietin pitäisikö nämä jutut hajottaa kahteen eri postaukseen. Vauva ja isomman “vauvan” kauhukirja. Anteeksi neljäsluokkalainen Vilttitossu, menin sitten juuri sanomaan sinua julkisesti vauvaksi.

Luulen, että moni kuitenkin ymmärtää mitä tarkoitan. Me olemme vanhempiemme “vauvoja” ikuisesti. Voi olla, että saamme raivattua tiemme pikkutyttö-ikään, mutta aikuisia meistä tuskin tulee. Lopputulos on kuin Morsiammen isä – elokuvassa, jossa aikuinen nainen selittää isälleen menevänsä naimisiin ja isä näkee vain lettipäisen pikkulapsen.

Vilttitossu alias Kissakirjailija Karamelli, joka tässä vaiheessa lienee pakko lyhentää yksinkertaisesti Kirjailija Karamelliksi, on ollut jo pitkään kiinnostunut ja innostunut kaikenlaisesta vähän “pimeästä”. Viime kesän yksi suuria riemun aiheita oli pääsy Helsingissä Ruttopuistoon ja tyttö pitikin koulussa syksyllä esitelmän rutosta. Vampyyrit, ihmissudet ja ties mitkä kammotukset kiehtovat.

Eipä siis ollut suurikaan ihme, kun tyttö kissakirjansa jälkeen ilmoitti, että seuraavaksi hän tekee kauhukirjan. Silti koin pienimuotoista puistatusta oikolukiessani tytön kirjoituksia. Työ ei ollut helppo, koska en halunnut puuttua liiaksi lapsenomaiseen kirjoittamiseen. Karamelli sai kirjoittaa itsenään, vain pahimmat kirjoitusvirheet ja ajatuspierut siivosin pois. Lopulta Karamelli kuitenkin näytti, että kyllä hänkin osaa. Hän löysi kaksi taivutusmuotovirhettä minun korjaamastani tekstistä: Äiti hei, ei tää voi olla näin!

Otan nyt luvan julkaista yhden kirjan kahdestatoista kauhutarinasta tässä.

Kirottu panta

Oli kerran äiti, isä, veli, sisar ja koira. Perhe oli lomalla ja he päättivät tuoda koiralle jotain tuliaisiksi. Niin kovin he sitä rakastivat ja kaipasivat. Kaupassa oli kaunis smaragdinvihreä kaulapanta. Sisar päätti ostaa sen, mutta kauppias varoitti pannan voimasta. Perhe piti varoituksia epämääräisenä hölynpölynä. Eihän mitään kirouksia ole olemassa.

Koira oli rodultaan saksanpaimenkoira ja se piti tyttärestä paljon. Kun he tulivat kotiin, koira pomppi tytön ympärillä ja tyttö laittoi pannan sen kaulaan. Koira näytti tytöstä aivan kuninkaalliselta koiralta upouudessa pannassaan.

Seuraavana aamuna tytär oli raadeltu ja sitä seuraavana isä. Mutta äiti uskoi vakaasti, että asialla oli ollut villi eläin, joka oli tullut yöllä etsimään ruokaa.

Mutta seuraavana aamuna poika oli saanut kokea saman kohtalon kuin sisko. Silloin äiti soitti kauhuissaan uudelleen poliisit. Poliisit tulivat kiireellä sireenit huutaen, mutta silloin oli jo myöhäistä. Talosta ei koskaan palannut kuin yksi poliisi ja hänkään ei saanut enää koskaan järkevää sanaa suustaan. Ei edes yhtä.

Tuo talo on olemassa yhä. Hylättynä ja ränsistyneenä. Asuuko peto smaragdinvihreä panta kaulassaan yhä siellä? Sitä ei tiedä kukaan.

Loppu

Juu. Myönnän miettineeni näitä juttuja lukiessani, että miten noin pienen ihmisen päästä voi syntyä näin pimeitä juttuja. Ja samalla kysyn, että olinko itse samanlainen. Muistan kirjoittaneeni tuossa iässä jotain Neiti Etsivän ja scifin välimuotoa, kauhu taisi tulla kuvaan vasta myöhemmin.

Nyt suurin kysymys tulee kuulumaan, että miten tämä kirja kategorioidaan? Mikä on kohderyhmä? Kirjan on kirjoittanut lapsi, mutta en tiedä kuinka monelle kirjoittajan ikäiselle tätä suosittelisin…

Vauvan syntymäpäivä

Minun pieni poikani täyttää tänään VUODEN! Siis ihan oikeasti VUODEN. Lahjat ovat vielä avaamatta, koska odotamme Heinähattua kotiin. Isommat lapset vannottivat eilen, että lahjoja ei saa avata ennen kuin kaikki ovat kotona. Sen verran kuitenkin suostuttiin joustamaan, että Koalaa ei kuulemma tarvitse odottaa kotiin. Riittää, että isotsiskot ja isoveli pääsevät leikkimään Hukkiksen kanssa tämän uusilla leluilla.

Kirjoittaja vaan on niin yksin

Lukiessa kurssin materiaaleja kirjoittaja-/kirjailijaidentiteetistä, tajuan niissäkin korostuvan sen todellisuuden, että kirjoittaja on loppujen lopuksi kirjoittamisensa kanssa hyvin yksin.

Kirjoittavia kavereita voi olla (tai sitten ei ole), mutta loppujen lopuksi omista keskeneräisistä projekteista puhutaan vain kauttarantain. Ne ovat hiljaisia, melkein anteeksipyytäviä, toteamuksia: ”Mulla on nyt työn alla tällaista”. ”Yksi juttu vaan. Ei sen kummempaa”. Jos oikein avoimeksi heittäydyt, voit kertoa kirjoittavasi kissoista. Tai tarinaa pojasta, jolla on taikakyniä.

Sen sijaan kirjoittamiseen liittyvistä tunteista tai suunnitelmista harvemmin tulee puhuttua kenellekään. Tunnemylläkkä on parhaimmillaan sellaista, ettei sitä osaa oikein edes käsitellä. Ja suunnitelmat – eihän niistä saa puhua. Joku vielä varastaa hyvän idean tai vaihtoehtoisesti voimme vedota taikauskoon: ”Jos sanon tämän ääneen, se ei kuitenkaan toteudu”.

Tänään totean taas kaipaavani ihan hirveästi sellaista ihmistä, joka olisi riittävän hullu pistämään vaan lisää vettä myllyyn näihin totaalisen pähkähulluihin ajatuksiin, joita minulla on. Ihminen, jolle voisi täysin estotta sanoa mitä tahansa ja luottaa täysin siihen, että kaikki mitä tulee sanottua, jää meidän välille.

Tiedän, että olen erityisen onnekkaassa asemassa siitä, että minulla on kaksi miestä, jotka nyökyttävät päätään ja sanovat: ”Anna mennä”, kun puhun, että haluaisin ottaa lainan yhtä projektia varten tai kun väläytän, että voisin käyttää rahasumman, jolla saisimme kivan uuden auton, toiseen vielä hullumpaan projektiin. Nämä miehet ovat aarre <3.

Mutta jostain pitäisi vielä löytää se ehdoton luottamus siihen omaan tekemiseen. Lopettaa jossittelu. Lopettaa anteeksipyytely. Hei, mä olen tässä… Ja mulla on yksi idea.

Kun kirjoittaminen ei suju, syntyy… siisti kodinhoitohuone

Opiskellessani Salossa luovan kirjoittamisen perusopintoja, eräs kurssilainen toisti kerrasta toiseen lausetta: “Kun kirjoittaminen ei suju, syntyy paljon halkoja”. Siihen aikaan minulla ei ollut kotona mitään mitä lämmittää puilla, joten sanonta ei osunut, mutta sen sijaan tunnistin kyllä korviketekemisen.

Tänään minä hukun töihin. Enemmän tai vähemmän virallisiin. Kouluun pitäisi tehdä essee, oppimispäiväkirja, adaptaatioanalyysi, adaptaatiosuunnitelma ja teksti terapeuttisesta kirjoittamisesta. Lisäksi pitäisi kirjoitaa puhtaaksi nelosluokkalaisten runot, oikolukea Kissakirjailija Karamellin kauhukirjaa, hioa Ihmisjuttuja kustannustoimittajan ohjeiden mukaan, piirtää Karamellille kuvia, työstää Gerbiiliyhdistyksen lehteä ja valmistella joulukirjoja. Joo.

Ja mitä teen minä? Minä päätän pestä pyykkiä. Kun kone on hoitanut oman osuutensa, pitäisi pyykit latoa narulle. Yksinkertaista, tai sitten ei. Pyykkitelineet on pakattu viikonlopun Halloweenin alta pois ja päätän pestä kodinhoitohuoneen lattian ennen kuin nostan telineet takaisin. Lattianpesua varten täytyy järjestellä tavaroita, irrottaa uuniritilä, joka on ollut lohikäärmesuojana bileissä, patterista jne. Lattianpesu nousee ja nousee pikkuhiljaa seinälle nouseviin laattoihin ja kaapinoviin. Joo. Kodinhoitohuone on puhdas, mutta kirjoittaminen ei ole edistynyt sanaakaan.

Seuraavaksi kirjoitan… Tai sitten en. Vien Vilttitossun kuoroon ja sitten onkin aika laittaa ruokaa.

Happy Halloween! (Bileet meidän tapaan)

Se aika vuodesta taas, kun sitä toteaa olevansa ihan totaalisen pimeä. Ehkä se liittyy jotenkin tuohon tilanteeseen tuolla pihalla. Onneksi minä en ole ainoa, joka on pimeä. Koalakin oli niin pimeä, että piti viime viikolla peräti kaksi vapaapäivää ihan sitä varten, että sai järjestää tätä. Niin ja pimeä se on Hukkakin – onneksi. Ei se muuten tätä menoa kestäisi.

Kuvareportaasi tapahtuneesta :D.

halloween1

Mulla on sellainen olo, että tässä pullassa oli jotain vikaa jo ihan tuoreena ;).

halloween2

Koala ja Hukka valmistelevat kuvaa, joka rullattiin pienimpien juhlien ajaksi ikkunan yläpuolelle piiloon. Isompien juhlissa sillä peitettiin olkkarin ikkunat.

halloween3

Ja se kuva.

halloween4

Isompien bileiden pöytäliinaa ja ötököitä. Pienempien kattauksesta ei tainnut tulla yhtään kuvaa ilman poikajoukkoa…

halloween5

Työhuone muuttui hautausmaaksi.

halloween6

Kummitus kodinhoitohuoneessa.

halloween7

NAM!

halloween8

Vessan peili isompien juhlissa.

halloween9

Disko.

halloween11

Keittiöstä isompien juhlista.

halloween12

Mörkömuffinssit.

halloween13

Heinähattua alkoi väsyttää – jo ennen juhlia. Seuraavasta päivästä ei puhuta mitään, kun ensin biletettiin 6h ja sen jälkeen tarina kertoo yökyläläisten kukkuneen aika pitkälle yöhön…

halloween14

Koala <3.

halloween15

Lohikäärmeen silmät. Ei vaan valitettavasti tullut otettua yhtään kuvaa savukoneen savujen kanssa…

halloween16

Pikkupoikien mielestä kaikista pelottavin taisi kuitenkin olla Itse Mörkö. Mörkö tosin nautti juhlat paikassa, johon ei yleensä saa mennä. Neiti nukkui tyytyväisenä meidän sängyssä. Kyllä siinä on tanskiksellekin tilaa nukkua.

halloween17

Hukalta meni ekat bileet vähän niin kuin ohi, kun pentu tykkäsi nukkua turkkia vasten…

halloween18

Joo-o… Tällaisia meillä liikkuu nurkissa. Pitäisiköhän myrkyttää?

halloween19

Noidan mökki on jäänyt siivoamatta.

halloween20

Kalle Kurpitsakallo.

halloween21

Lavaste rämesuolta, josta poikajoukko kävi onkimassa.

halloween22

Noidan mökin sisäänkäyntiä.

halloween23

Tästä ei saa kulkea. Täällä nukkuu Mörkö (ja Jekku).

halloween24

Kuka kurkkii keittiön ikkunasta? Eikö sitä ole kutsuttu mukaan?

halloween25

Pienimmät kävivät metsäretkellä. Hienosti löytyi kaksi kummitusta, jättihämis ja kymmenen rottaa…

 

 

halloween26

Heinähatulla on vauhti päällä pikkupoikien kanssa.

halloween27

Vilttitossun maski.

halloween28

Noidan mökkiä.

halloween29

Pysykää poissa (Täällä asuu Lumi ja Vappu).

halloween30

Rotat ovat päättäneet tulla mukaan…

halloween31

Meidän löylyhenki ei vissiin voi ihan hyvin?

halloween32

Ja eteisessä on lepakoita (jaa sinnekö ne on karanneet).

halloween33

Missähän tuo Hukka on käynyt?

halloween34

Mulla oli ihan normaali perjantai-ilta. Mä askartelin kissankakkaa…

halloween35

Maisemaa työhuoneesta.

halloween36

Loppuillasta Vilttitossu päätti viedä Hukan roolin.

halloween37

Ilmapalloja puhistiin ja puhkuttiin Hukan kanssa pe-la yönä vielä puoli kolmelta.

halloween38

Ja takassa paloi… Kun ei koko päivää viitsitty oikeasti lämmittää taloa.

halloween39

Mä rengastin Hukan illalla. Sen turkki näytti aikas hienolta UV-valossa.

halloween40

Pikku-Hukka ja pallo.

halloween41

Vilttitossu ja käärmeenmunat.

halloween42

Herra Luuranko ja peikon suolet (ja suoliin kätketyt rotat ja silmämunat, joita etsittiin pelkokertoimessa).

halloween43

Isompien kattausta.

halloween44

Pyrkiikö nääkin mukaan bileisiin?

halloween45

Viikatemies.

halloween47

Hu-huu!

halloween48

Koalan tekemä kakku.

halloween49

Valmistelua.

halloween50

Vilttitossu vauhdissa.

Niin ja päivän aikana kävi siis melkein 30 ipanaa kylässä ja vietettiin yhteensä kolmet juhlat. Ja voi vitsi, että oli kivaa! Ensi vuonna taas!!!