jaaronkirja1

Eilen pääsi postipoika yllättämään pahemman kerran. Olen jännittänyt ehtiikö Jaaron tulla ajoissa osallistuakseen Möllärimestari-kilpailuun. Torstaina BoDin sivuilla näkyi, että kirjat on lähetetty, mutta lähetykselle ei ollut seurantatunnusta. Ajattelin, että ne lähtevät sitten varmaan vasta tiistaina pyhien jälkeen. No eivätpä lähteneet. Eilen aamupäivällä meillä soi ovikello ja postipoika kantoi kaksi upouutta Jaaronia kotiin. Toivottavasti pääsen vielä tällä viikolla tekemään lopullisen kirjailijasopimuksen ja tilaamaan lisäkirjat. Naureskelin, että kirjani kulkevat selvästi pareittain. Viime viikolla tuli kummituskirjat, eilen Jaaron.

jaaron2

Minulla on hyvin tarkkaan selvillä mitä nyt tarvitsisi tehdä. Jotenkin vain sen tekeminen tuntuu vaikealta. En tiedä onko kyse siitä, että siirtyminen isosta projektista toiseen on vaikeaa vai mistä. Eilen pidellessäni Jaaronia käsissäni muistin taas miten kummallista tämä onkaan. Jaaron. Se on siinä. Ihan oikeana kirjana. Kirja onkin nyt todellinen meidän perheen yhteispaketti. Minä kirjoitin tekstin. Kimi taittoi Graafisen Hukan ominaisuudessa ja Ari piirsi kansikuvan. Myös kannen väritys on Kimin työtä. Jotenkin näinä hetkinä minut täyttää tunne siitä, että haluaisin vain käpertyä kippuralle jonnekin huoneen nurkkaan. Olla siellä ja katsoa mitä tapahtuu.

jaaron3

 

Olen viime aikoina kirjoittanut blogisa vahvasti nimenomaan kirjoittamiseen liittyen, mutta ehkäpä tänään kirjoitan vähän muustakin. Ehkä käytän pienen hetken ihan itseeni.

Kaksi viime vuotta ovat olleet aika raskaita. Samanlainen on ollut myös tämä alkuvuosi. Osittain luulen, että tämä alkoi jo aikaisemmin. Se näkyy kai parhaiten siitä miten päädyimme tähän nykyiseen perhetilanteeseen. Kaipasin muutosta, mutta en kyllä arvannut millaisena se elämääni tulisi.

Yhäkin minusta tuntuu aavistuksen siltä kuin katselisin elämääni vähän ulkopuolisena. Nyt ulkopuolisuus ei kuitenkaan ole vain hirvittävää tunnetta siitä, että elämä vie Minttua eikä Minttu elämää ja millekään ei vain voi mitään. Viime päivinä olen nähnyt taas monta juttua, joita haluaisin tehdä. Monta juttua, joita kaipaisin elämääni. Monta asiaa, jotka toisivat iloa. Olen unelmoinut ja miettinyt mahdollisuuksia. On kuin tuo kaunis auringonpaiste olisi pihan lisäksi tullut myös sisimpään.

Suunnitelmia ja haaveita rajoittaa kuitenkin suuresti se yksi asia. Aika. Se, etten oikeasti keksi mistä ihmeestä vuorokauteen saisi niitä lisätunteja tärkeille asioille. Ymmärrän, että käytän nykyisin paljon aikaa asioihin, joihin monet muut eivät käytä, mutta entä, jos ne ovat minulle tärkeitä? Jos esimerkiksi tekisin kahdeksan tunnin työpäiviä, minulla olisi paljon vähemmän aikaa lapsille. Se on arkea monessa perheessä, mutta kun meillä se ei ole välttämättömyys niin, miksi en pitäisi kiinni siitä? Lisäksi kahdeksan tunnin työpäivät pakottaisivat laittamaan nuorimmaisen hoitoon. En halua. En ainakaan ennen kuin Hukkis on tarpeeksi iso kertomaan miten hoitopäivät ovat menneet ja hoidossa ilmaisemaan mitä tarvitsee. Valintoja. Elämä on valintoja.

Kävimme eilen uimassa. Oli tosi mukavaa. Muistin taas miten kovin olen uimisestakin aina nauttinut. Minulla, Koalalla ja lapsilla oli tosi kivaa. Hukkis tosin väsähti loppuvaiheilla ja Vilttitossullekin taisi tulla väsy, mutta muuten kaikki hyvin. Mietin, että joskus voisi mennä uimaan päivällä yksin tai Hukan ja Hukkiksen kanssa. Saisi ihan oikeasti uituakin. Pitäisi saada tiputettua painoa ja peruskuntoa paremmaksi. Ehkä se tässä auringonpaisteessa viimein tapahtuukin.

 

Ai niin…

Viikonlopun Sirkus Finlandia-kuvat ovat nähtävissä täällä.

Ja me kävimme eilen Heinähatun kanssa pulkkamäessä!

pulkkamaki1

pulkkamaki2

pulkkamaki3

Advertisements