Olen kuvitellut löytäneeni tapani kirjoittaa. Tyyli voi vaihdella vähän sen mukaan kirjoitanko tekstiä lastenkuvakirjaan vaiko kauhutarinaan, mutta tapa on kuitenkin olemassa.

TT:n myötä huomaan löytäneeni miljoona kysymystä aiheesta. Ryhmät, joille olen kirjoittanut, ovat aiemmin jakautuneet mielestäni joko selvästi pienempiin lapsiin tai sitten jo vähän vanhempiin nuoriin. En kuitenkaan tiedä miten hyvin tämä jakoni on toiminut käytännössä. Kirjoittaessani Mörkö vei ilon-kirjaa ajattelin vahvasti iltasatukirjaa pienemmille lapsille. Ehkä itsekseen luettavaksi kymmenvuotiaille ja nuoremmille. Haaveilin kyllä, että kirjaa lukeva aikuinenkin voisi viihtyä sen parissa, mutta siltikään en osannut oikein odottaa sitä mikä Mörön vastaanotto on ollut. Tiedän useamman tytön luokkalaisen 12-13-vuotiaan tytön ja pojan lukeneen kirjan ja pitäneen siitä. Että se siitä minun pienille suunnatusta kirjasta.

Tiedän kirjoittaneeni TT:n kahdella hyvin erilaisella tavalla. Nyt vain pitäisi päättää kumpi on se oikea ja kumpaa puoliskoa korjataan vastaamaan toista. Alkuun kirjoitin hyvinkin selkeää kirjakieltä, vähän puhujasta riippuen repliikeissä vilisi enemmän tai vähemmän puhekieltä. Loppua kohden päästin irti tuosta ja kirjoitin tekstiäkin enemmän puhekielellä. Jäin miettimään kumpi on parempi.

Kirjan kohderyhmä ovat 8-12-vuotiaat. Täytyy siis muistaa, että nuo 8-vuotiaat sisältävät myös ne oikeastaan juuri vasta lukemaan oppineet, joilla saattaa olla vielä lukihäiriötä tai muuta lukemista vaikeuttavaa tekijää. Toisaalta 12-vuotiaissa on paljon niitä, jotka ovat kahlanneet läpi TSH:t, Potterit ja Percy Jacksonit. Niitä, jotka ahmaisevat tuon kaltaisen kirjan iltapalaksi.

Nuorille suunnatussa kirjassa pidän enemmän rennosta otteesta. Asiat sanotaan niin kuin ne ovat. Nuorten kieli saa näkyä kirjassakin. Nyt kuitenkin mietin, että onko näille, jotka madollisesti vasta opettelevat sitä lukemista, tärkeää säilyttää kirjakieli?

Kirjakieli vs. puhekieli pohdinnan lisäksi tuskailen tekstissä muutamien asioiden kanssa.

Kiroilu. Kirjassa on tyyppejä, jotka varmasti 11-vuoden isässä sanovat asiat niin kuin ne mielestään ovat. Sieltä tulee hittoa ja helvettiä (ei kuitenkaan sen pahempia), silloin kun siltä tuntuu. Joskus minulle sanottiin, että asioita on turha sievistellä. Jos moottoripyöräjengiläinen toteaa kirjassa: “Voi hitsinpimpulat”, kun lyö vasaralla sormeen, juttu on aika pahasti irrallaan todellisuudesta. Silti jään miettimään sopiiko kiroilu siihen niiden 8-vuotiaiden kirjaan vai onko tämä vasta isompien juttuja?

Se vai hän. Tuskastun. Vaikka kirjoittaisin kuinka “kirjakieltä”, hän näyttää teennäiseltä. Ainakin jossain tapauksissa. Miksi minusta tuntuu, että suurin osa ihmisistä käyttää se-sanaa viitatessaan ihmisiin, kunnes sitten tulee se hetki, jolloin jostain syystä pitää korostaa asiaa. Silloin on koira, kissa ja lemmikkitorakkakin HÄN.

 

En tiedä, mutta jotenkin tämä pitäisi kai silti ratkoa?

Advertisements