Vanha sanonta sanoo, että jos on onni, se tulisi kätkeä. Sanontaa on helppo uskoa. Jos joku saavuttaa jotain, on kateellisten hyeenoiden joukko paikalla varmasti. Me revimme, raastamme ja mollaamme täysin välittämättä siitä kuinka paljon työtä toinen on onnensa eteen tehnyt. Me emme osaa iloita siitä mitä toisella on, me vain suremme sitä mitä meillä ei ole.
Joskus mieleen tulee kuitenkin kysymys siitä, että entä jos onnen kätkeminen ja kateellisuuden perimä ovatkin tehneet sen, että meiltä puuttuu onnellisuuden kulttuuri. Me kadehdimme monien kulttuurien positiivista ilmapiiriä ja ihmisten energisyyttä. Kaamosmaan ihmiset elävät kuten maansakin – harmaina ja tasaisina.
Oli miten oli, minä haluan olla onnellinen. Haluan nähdä onnen aiheet. Haluan raapustaa muistiin ne asiat, jotka ovat hyvin ainaisen valittamisen sijaan. Haluan… Olla tänään asteen verran positiivisempi kuin eilen.
Olen itkenyt tänään miettiessäni kirjoittamista. Syystä, joka saa minut itkemään kerta toisensa jälkeen. Jotkut ihmiset etsivät koko elämänsä toista puoliskoaan. En pysty käsittämään miten minua on siunattu sellaisella lahjalla, että olen löytänyt kaksi.
Ja miten tämä onnellisuus liittyy kirjoittamiseen? Kun jo toinen mies hokee minulle – Kirjoita. Mä uskon suhun – ei voi muuta kuin yrittää ymmärtää saaneensa suurtakin suuremman lahjan.
Elämä on ylä- ja alamäkiä. Onni on ihmiset, jotka seisovat rinnallamme raskaan ylämäen, jyrkän syöksylaskun, myrskyn ja virheiden jälkeen.
Rakkaat.
Teksti on kirjoitettu yhden suuren pienen onnen tuijottaessa lautasen kokoisilla silmillään. Pikku-Hukan <3.