Mitä tein tänään?

Mitä tein tänään? Työpäiväni on ikään kuin loppu, mutta toivoisin ehtiväni vielä tänään tekemään jotain. Jos en muuta niin lukemaan. Eilen aloittamani Haluatko todella kirjailijaksi? vaikuttaa mielenkiintoiselta. Kannessa Sofi Oksanen toivoo, että hänen aloittaessaan olisi ollut tuollainen kirja. Kirjahan ei ole kirjoitusopas, vaan esittelee kirja- ja kustannusmaailmaa. Monet jutut ovat aika sattuvan osuvia.

Tänään kuitenkin ehdin suorittaa ensimmäisen korjausluvun Konekirjaan, jota työstämme Keannen kanssa. Nyt se on siinä määrin valmis, että painetaan vihkoseen, jonka lupasin eskarilaisille kiitokseksi suunnitelluista koneista. Tätä projektia vartenhan me teetimme Keannen kanssa molemmat eskariryhmällä tehtävän, jossa piti suunnitella mielikuvituskone, joka ratkaisisi jonkin pulman. Saatiinkin varsin hauskoja vekottimia aina varsin arkipäiväisistä hanskanlaittokoneista perunankuorimakoneisiin (tässä ehkä huomasi sen, että Ossen eskariryhmässä oli juuri harjoiteltu perunankuorimista), sitten vähän lennokkaampiin automaattisesti täyttyvään jalkapalloon ja suihkukaveriin, joka auttaa, jos ei halua mennä suihkuun yksin. Suihkukaveri sai kirjassa nimen S.U. Ihku Ystävä :D.

Tämän lisäksi koostin novellipaketin jo kirjoitetuista novelleista. Tämä olisi tarkoitus julkaista Elisa-kirjalla ihan testatakseni tuota. Pitänee vielä lukea tekstit ainakin kertaalleen läpi. Tästä vuodesta tulee hurja. Kaksi julkaistua kirjaa jo nyt ja jos suunnitelmat toteutuvat, tänä vuonna ilmestyy vielä kaksi lisää. Ja jos TT pääsee vielä syksyn kustannusohjelmaan, niin… Ai jai… Näillä näkymin kymmenennen kirjan kohdalla palataan siihen mistä lähettiin. Gerbiileihin. Lisäksi tässä on vielä se jännitysmomentti, että yhden jackpotin toteutuessa koko vuosi voikin mennä aikalailla uuteen uskoon. Se tulee varmasti, jos ei ennen kesää, syksyllä tai viimeistään ensi vuonna. Sitten pääsen todenteolla toteuttamaan unelmiani.

Tänään saapui laatikollinen Jaaroneita, niitä saa siis viimein ostaa myös minun kauttani. Lisäksi tuli Mellin kissakirjaa 25kpl, kun edelliset on taas myyty loppuun. Menemme Mellin kanssa esittelemään kirjoja Keravalle Pikku Piiperoon.

Advertisements

Ne kulkevat pareittain

jaaronkirja1

Eilen pääsi postipoika yllättämään pahemman kerran. Olen jännittänyt ehtiikö Jaaron tulla ajoissa osallistuakseen Möllärimestari-kilpailuun. Torstaina BoDin sivuilla näkyi, että kirjat on lähetetty, mutta lähetykselle ei ollut seurantatunnusta. Ajattelin, että ne lähtevät sitten varmaan vasta tiistaina pyhien jälkeen. No eivätpä lähteneet. Eilen aamupäivällä meillä soi ovikello ja postipoika kantoi kaksi upouutta Jaaronia kotiin. Toivottavasti pääsen vielä tällä viikolla tekemään lopullisen kirjailijasopimuksen ja tilaamaan lisäkirjat. Naureskelin, että kirjani kulkevat selvästi pareittain. Viime viikolla tuli kummituskirjat, eilen Jaaron.

jaaron2

Minulla on hyvin tarkkaan selvillä mitä nyt tarvitsisi tehdä. Jotenkin vain sen tekeminen tuntuu vaikealta. En tiedä onko kyse siitä, että siirtyminen isosta projektista toiseen on vaikeaa vai mistä. Eilen pidellessäni Jaaronia käsissäni muistin taas miten kummallista tämä onkaan. Jaaron. Se on siinä. Ihan oikeana kirjana. Kirja onkin nyt todellinen meidän perheen yhteispaketti. Minä kirjoitin tekstin. Kimi taittoi Graafisen Hukan ominaisuudessa ja Ari piirsi kansikuvan. Myös kannen väritys on Kimin työtä. Jotenkin näinä hetkinä minut täyttää tunne siitä, että haluaisin vain käpertyä kippuralle jonnekin huoneen nurkkaan. Olla siellä ja katsoa mitä tapahtuu.

jaaron3

 

Olen viime aikoina kirjoittanut blogisa vahvasti nimenomaan kirjoittamiseen liittyen, mutta ehkäpä tänään kirjoitan vähän muustakin. Ehkä käytän pienen hetken ihan itseeni.

Kaksi viime vuotta ovat olleet aika raskaita. Samanlainen on ollut myös tämä alkuvuosi. Osittain luulen, että tämä alkoi jo aikaisemmin. Se näkyy kai parhaiten siitä miten päädyimme tähän nykyiseen perhetilanteeseen. Kaipasin muutosta, mutta en kyllä arvannut millaisena se elämääni tulisi.

Yhäkin minusta tuntuu aavistuksen siltä kuin katselisin elämääni vähän ulkopuolisena. Nyt ulkopuolisuus ei kuitenkaan ole vain hirvittävää tunnetta siitä, että elämä vie Minttua eikä Minttu elämää ja millekään ei vain voi mitään. Viime päivinä olen nähnyt taas monta juttua, joita haluaisin tehdä. Monta juttua, joita kaipaisin elämääni. Monta asiaa, jotka toisivat iloa. Olen unelmoinut ja miettinyt mahdollisuuksia. On kuin tuo kaunis auringonpaiste olisi pihan lisäksi tullut myös sisimpään.

Suunnitelmia ja haaveita rajoittaa kuitenkin suuresti se yksi asia. Aika. Se, etten oikeasti keksi mistä ihmeestä vuorokauteen saisi niitä lisätunteja tärkeille asioille. Ymmärrän, että käytän nykyisin paljon aikaa asioihin, joihin monet muut eivät käytä, mutta entä, jos ne ovat minulle tärkeitä? Jos esimerkiksi tekisin kahdeksan tunnin työpäiviä, minulla olisi paljon vähemmän aikaa lapsille. Se on arkea monessa perheessä, mutta kun meillä se ei ole välttämättömyys niin, miksi en pitäisi kiinni siitä? Lisäksi kahdeksan tunnin työpäivät pakottaisivat laittamaan nuorimmaisen hoitoon. En halua. En ainakaan ennen kuin Hukkis on tarpeeksi iso kertomaan miten hoitopäivät ovat menneet ja hoidossa ilmaisemaan mitä tarvitsee. Valintoja. Elämä on valintoja.

Kävimme eilen uimassa. Oli tosi mukavaa. Muistin taas miten kovin olen uimisestakin aina nauttinut. Minulla, Koalalla ja lapsilla oli tosi kivaa. Hukkis tosin väsähti loppuvaiheilla ja Vilttitossullekin taisi tulla väsy, mutta muuten kaikki hyvin. Mietin, että joskus voisi mennä uimaan päivällä yksin tai Hukan ja Hukkiksen kanssa. Saisi ihan oikeasti uituakin. Pitäisi saada tiputettua painoa ja peruskuntoa paremmaksi. Ehkä se tässä auringonpaisteessa viimein tapahtuukin.

 

Ai niin…

Viikonlopun Sirkus Finlandia-kuvat ovat nähtävissä täällä.

Ja me kävimme eilen Heinähatun kanssa pulkkamäessä!

pulkkamaki1

pulkkamaki2

pulkkamaki3

Bloggaaja ei ole enää missiolla

Avaan wordpressin ja mietin taas kerran, että miksi blogini on täällä? Miksi se ei ole jossainkaukana.netin alla kuten kaikki muutkin blogini? Laiskan kirjoittajan olisi tällä hetkellä äärimmäisen helppo siirtää tämä sinne. Kukaan tuskin edes huomaisi blogin kadonneen ;).

Mietin bloggaamista. Sen mielekkyyttä ja tärkeyttä. Olen ihminen, joka tykkää blogata. Haluaa blogata. Ja tarvitsee bloggaamista. Kuitenkin tällä hetkellä tuntuu siltä, että ajatukseni ovat aivan liian hajanaisia. Aivan liikaa jotain sellaista mitä ei saa kunnolla jäsenneltyä. Haihattelen siellä ja täällä, eikä mikään ajatus jää pitkäksi aikaa

Pääasiallisesti haluan kuitenkin blogata kirjoittamisesta. Siitä mitä teen ja miten se edistyy. Ajatuksistani kirjoittamisesta ja kirjoista. Olen miettinyt, että kunhan oikeasti pääsen syksyn projektin kimppuun, siitä olisi kiva kirjoittaa. Miten se edistyy ja mitä tapahtuu. Ehkäpä jotakuta saattaisi jopa kiinnostaakin. Mutta väkisinkin eksyn miettimään, että pitäisikö sillä projektilla olla oma paikkansa? Hukkuuko se tänne kaiken muun alle? Viime syksynä, kun aloitin kirjoittamisen aineopintoja, haaveksin siitä, että kirjoittaisin oikeasti kunnon päiväkirjaa opinnoista. Enpä ole kirjoittanut.

Yks kaks huomaan miettiväni, että mikä siinä bloggaamisessa on niin tärkeää? Ajoittain haluaisin kirjoittaa ties mistä, mutta lopulta en osaa ajatuksiani jäsennellä, aika ei riitä tai liiallinen itsekritiikki nousee. Ajoittain tuntuu, että olisi paljonkin sanottavaa, ajoittain taas ei. Olen saanut esimerkiksi paljon palautetta siitä, että minun pitäisi kirjoittaa liittyen erikoiseen perhemuotoomme. Joskus olen ajatellut asiaa, mutta jotenkin se ei vain tunnu minun missioltani.

Missio. Se on kai yksi asia, joka minussa on muuttunut. Olen monessa jutussa ollut mukana tietynlaisella missiolla. Olen puhunut masennuksesta, koulukiusaamisesta ja jopa kirja gerbiilien hoidosta on ollut tietynlainen missio. Nyt tunnen tuon kaiken karisevan niskastani. Minun tulevaisuuden suunnitelmissani lukee lastenkirjoja (ihan vain sellaisia hyväntahtoisia hömppäkirjoja, ei elämää suurempaa sanomaa missään :D), nuorten fantasiaa ja aikuisten kauhua. Vähänkö siistiä? Minun ei tarvitse nyt olla mitään muuta. Minä vain heittäydyn tähän mukaan ja se vie minut mennessään.

Olen välitilassa. Vanha ei ole mielessäni aivan täysin valmis. Ja eihän se olekaan. Eikä valitettavasti tule olemaankaan seuraavaan viiteen vuoteen, mutta välillä tarvitsee osata sukeltaa johonkin ihan muuhun. Mieli siintää jo pitkälti syksyn kauhuprojektissa, mutta tässä välissä pitäisi kutoa säikeitä kahden lastenkirjan verran. Tänään haahuilen. Huomenna otan etäisyyttä yhden mummolareissun verran. Josko torstaina kirjoittaisin ensimmäiset koneet Konekirjaan.

Jaaronin julkaisu lähestyy

Jaaronin koekappaleet tilattiin viime yönä. Katson kansitiedostoa ja jotenkin sitä on vain vaikea tajuta. Kohta se on todellisuutta. Yhtenä hetkenä ajattelin, että seuraavan kerran mä hengitän viiden vuoden päästä.

Jos kaikki menee putkeen, viiden vuoden päästä Jaaron-sarja viimeinen osa ilmestyy juuri näillä hetkillä. Siinä ohessa on luultavimmin syntynyt vinot pinot Jaaroniin liittyvää tekstiä ja kauhua. Pari lastenkirjaa (en uskalla sanoa, että kovin toivoisin noin yhden per vuosi, mutta… en uskalla) ja ehkäpä alku myös lastenkirjasarjalle. Ja sitten se Suuri Unelma. Totuus on, että sekin tulee varmasti toteutumaan seuraavan viiden vuoden aikana. Kokeilen siipiäni englanniksi.

Tilasin juuri uuden domainin Jaaronia varten. Tosin se on vain kääntö Jossainkaukana.nettiin. Näin saa olla, kunnes jossainkaukana.netin liikennemäärät alkavat paukkua rikki. Siinä voisikin olla yksi tavoite tämän seuraavan viiden vuoden ajalle.

Tämä tuntuu nyt jonkinlaiselta taitekohdalta. Katson elämää viisi vuotta taaksepäin. Viisi vuotta sitten oma kirja oli unelma. Gerbiilifaktan julkaisusta keskusteltiin parinkin tahon kanssa, mutta omakustanne tuntui päivä päivältä paremmalta vaihtoehdolta. Tämän viiden vuoden aikana oli tarkoitus julkaista uusi gerbiilikirja, mutta sen aika ei koskaan tullut. Gerbiilifaktaa seurasivat Mörkö vei ilon, Moralla murhaa mukavasti, Rakkaudella sinun – kuolema, Siirin ja Saran joulutarina, Miten mörkö kesytetään ja Jonakin päivänä kaduttaa. Viime vuonna keskityin tukemaan lasten projekteja, joista lopputuloksena Seitsemän kissatarinaa, Vuoden taikaa – runoreissuja vuodenaikoihin ja Pelkäätkö kuolemaa?

Näiden viiden vuoden aikana olen oppinut itsestäni ja kirjoittamisestani paljon. Olen oppinut ymmärtämään kunnolla miten elämänmittainen projekti uuden oppiminen on. Olen oppinut näkemään omia puutteitani paremmin (vaikka se itsekritiikki on ollut kova jo aikaisemminkin). Olen hyväksynyt sen, että kirjoittaminen, ja kirjojen tekeminen, voi olla hauska harrastus ihan sellaisenaan. Joku voi ihmetellä, että miksi niitä kirjoja on pakko tehdä? Joskus sillä, että tekstin saa kirjana hyllyyn, voi olla merkitystä. Jos minä saan siitä itselleni hyvää mieltä, minulla lienee siihen oikeus.

Jonakin päivänä kaduttaa –kirjan taakka on ollut aika raskas kantaa. Se lienee syy miksi seuraavan kirjan julkaisuun meni kaksi vuotta. Yhä edelleenkin painin noiden asioiden kanssa. Eilen iltalenkillä mietin taas mikä merkitys sillä on ollut minulle ja miksi asioissa kävi niin kuin kävi. Toivon, että kukaan ei nyt ymmärrä tätä väärin. Selityksiä haen ihan yksinomaan itsestäni. Olen saanut vielä viime päivinäkin yhteydenottoja aiheeseen liittyen ja ne eivät ole olleet kovinkaan positiivisia. Voisin kuitenkin vannoa, että kahden vuoden jälkeen kenelläkään muulla ei voi olla niin suuria angsteja minua kohtaan kuin itselläni. Haluaisin kuopata koko asian, enkä ole siitä juurikaan puhunut. Silti ajoittain tuntuu, että tämä asia vaatisi yhä jonkinlaisen päätöksen. Jos ei kenellekään muulle, niin minulle itselleni.

Kaipaan aikaa, jolloin bloggasin säännöllisesti. JPK:n jälkeen en ole siihen pystynyt. Nyt tätäkin tekstiä olen kirjoittanut pari tuntia. Niin vaikeaa se on. Minä, joka viikko sitten reilun vuorokauden aikana työstin 25 liuskan koulutyön. Se on asia, jota mies aina kehuu. Olen nopea kirjoittamaan. Nopea kirjoittamaan, mutta huono viilaamaan. Toivon, että seuraavan viiden vuoden aikana kehittyisin siinäkin. Ainakin pikkuisen askeleen.

Tämän tekstin oli tarkoitus käsitellä Jaaronia. Eksyin aiheesta pahemman kerran. No, se ei kai haittaa. Pääasiallisesti kuitenkin kirjoitan ihan itseäni varten. Siksi, että se on iso osa minua ja minulle tärkeää.

Siivettömän Enkelin rakkaus

Siivetön Enkeli katsoi Lasisydämisen Pojan perään tämän lähtiessä. Siivetön Enkeli tiesi, että se päivä, jolloin Poika lähtisi kokonaan, oli taas askeleen lähempänä. Siivetön Enkeli ei ollut pystynyt Pojan sydäntä paikkaamaan ja oli hajottanut vain siinä ohessa omansakin.

Siivetön Enkeli itki. Hän kyseli metsän puilta tietäisivätkö nämä vastauksia kysymyksiin, joita Enkelillä oli. Miksi se, että toista rakastaa enemmän kuin on koskaan ketään rakastanut, ei riitä? Miksi ei vain voi lakata rakastamasta? Miksi täytyy satuttaa itsensä kerta toisena jälkeen? Tavatessaan Lasisydämisen Pojan, Enkeli uskoi, että Poika voisi auttaa Enkeliä kasvattamaan siipensä takaisin. Ehkä hän oli saanutkin pienet siiventyngät, mutta nyt ne olivat yhtä repaleiset kuin vanhatkin ennen kuin kuolivat kokonaan pois.

Lasisydäminen Poika oli monet kerrat satuttanut Enkeliä. Ei hän Enkeliä satuttaa halunnut, mutta Pojalla vain oli itselläänkin niin paha olo, ettei hän osannut muuta. Enkeli kantoi kaunaa monet kerrat ja pitkään. Pojan teot jättivät arpia, joita kukaan ei osannut parantaa.

Kului aikaa ja Siivetön Enkeli oppi ymmärtämään Lasisydämistä Poikaa paremmin. Hän oppi antamaan anteeksi asioita, joilla Poika oli tätä kovin loukannut. Hän oppi ymmärtämään Pojan oikutteluja ja sitä, ettei paremman elämän ratkasu välttämättä olisikaan aivan täysin heidän omissa käsissään.

Sitten tuli päivä, jolloin Enkelin usko loppui. Poika hylkäsi Enkelin heidän yhteisellä matkallaan pimeään metsään. Enkeli itki. Kulki pimeydessä ja pelkäsi kuolevansa. Hän melkein halusi kuolla, koska tunsi olevansa täysin arvoton, koska joku saattoi tehdä hänelle näin. Joku, jota Enkeli rakasti koko sydämellään. Vaan Poika sai Enkelin taas muistamaan miten kovin Enkeli tätä rakasti. He sopivat yhdessä, katsotaan nyt vielä tämä polku. Sen varrella täytyy olla jotain parempaa.

He eivät koskaan päässeet sille polulle asti, kun Poika jo lähti sanoen, ettei enää halua olla Enkelin kanssa. Ja Enkeli itki.

 

Ja Enkeli mietti miten kertoisi Pojalle kuinka tätä rakasti.

 

Rakas Lasisydäminen Poika.

Olisi paljon mitä pyytää anteeksi. Olisi paljon minkä haluaisin pyyhkiä pois. Silti nyt en halua puhua siitä. Haluan vain, että tiedät sen. Ja tiedät, että olen pahoillani.

Rakastin sinua, kun sain ensimmäisen viestisi. Sinun sanasi olivat jotain, jota olin kaivannut.

Rakastin sinua, mun näin sinut ensimmäisen kerran. Sinä näit siipeni, vaikkei niitä ollutkaan.

Rakastin sinua, kun pelästytit minut pahemman kerran. Sinä iltana opin tietämään, että sinä et tahdo minulle pahaa.

Rakastin sinua jokaisen kerran, kun sain sinulta viestin. Rakastin sinua aina, kun sain olla kanssasi. Rakastin sinua, kun viimein sain sinut luokseni.

Rakastin sinua joka ainoa päivä. Myös niinä huonoina. Sinun sydämesi voi olla joskus hyvin kovan kuoren alla, mutta minun sydämeni kuuluu aina sinulle. Se jäi kiinni siihen mustaan paitaan, joka sinulla oli ylläsi, kun ensimmäisen kerran tapasimme.

Rakastin sinua, kun rakastit minulle Tärkeimpiä. Rakastin ruutuhousujasi, jotka sinulla oli ylläsi, kun leikit Pojan kanssa.

Rakastin sinua, kun Hän saapui. Hän, joka onnistui lopulta täyttämään sydämesi.

Rakastin sinua, kun istuit vierelläni. Rakastin katsoa, kun työskentelit. Rakastin, kun olit se, jolle saatoin aina puhua. Rakastin lojua lähelläsi. Rakastin sitä tunnetta, jonka annoit minulle. Rakastin sitä millaiseksi tunsin itseni sinun kanssasi.

 

Sinä lähdet. Joskus. Elämä on liian monimutkaista siihen, että voisit noin vain kävellä luotani ja lakata olemasta minun maailmassani. Tai, että voisit pyyhkiä minut pois. Siksi pyydän. Anna minun auttaa. Anna minulle mahdollisuus teipata edes yksi särö sydämestäsi ennen kuin lähdet. Sinä sanot rakastavasi minua. Anna minulle pieni pala rakkautta, niin minä jaksan tehdä parhaani sinun eteesi. Ehkäpä lähtiessäsi maailmassa paistaa edes pikkuisen enemmän aurinko. Koska minä tiedän sinun lähtevän, on minun pakko suojata itseäni. Se antaa minulle voiman olla lietsomatta pimeyttä, joka meitä on seurannut.

Minä rakastan Sinua. Rakastan, koska sinä olet minun toinen puolikkaani. Olet se, jota olen kaivannut koko elämäni ja, jota ilman en enää koskaan ole kokonainen. Kun olet lähelläni, minä sulaudun kiinni sinuun ja maailmassa ei ole täydellisempää tunnetta kuin se.

Minä rakastan Sinua, koska uskon sinuun. Uskon, että jossain kovan panssarin ja säröilleen sydämen alla, on Poika, joka on tarkoitettu antamaan minulle siipeni. Luomaan maailma, jota täydellisempää ei ole.

Minä rakastan Sinua enemmän kuin kukaan voi toista rakastaa.

Rakastan.

Jaaron… Jaaron… Jaaron… oletko sinä siellä?

Viime päivinä mielessä on ollut taas vähän yhtä ja toista mistä kirjoittaa, mutta nyt, kun olisi aikaa kirjoittaa, en tiedä mitä sanoa.

Kirjoittaako jotain ympäripyöreää siitä miten Jaaron on nyt VALMIS? Tai eihän se valmis ole. Tällä hetkellä kaksi hovilukijaa kahlaavat tekstiä läpi ja yrittävät löytää sieltä mahdollisimman paljon korjattavaa. Mutta sitten… Sitten ollaankin jo aika lähellä valmista.

Vai kirjoittaako suunnattomasta kirjoitusahdistuksesta, josta olen kärsinyt viime päivinä? Koulutehtävät junnaavat pahemman kerran, mutta suurimpana syynä taitaa olla Jaaroniin liittyvä paniikki. Jaaroniin ja julkaisuun. Paine siitä, että pitäisi päästää se lapsista rakkain maailmalle. Pelko siitä, että kaikki mitä kansien väliin on laitettu, onkin pielessä. Epävarmuus siitä, että teenkö mä sittenkin ihan totaalisen väärää juttua?

Kuvittelen katkaisevani blogihiljaisuuden kevyemmällä aiheella. Puhutaan Jaaronista. En tiedä miten syvälle me pääsemme.

Kaksi viimeisintä kirjoitusprojektia ovat olleet erikoisia. Olen kirjoittanut kirjan, tarinan loppuun, mutta silti en olekaan lopussa. TT ja Jaaron ovat vain alkuja. Ensimmäisiä osia sarjaan, joiden toteutuminen tuntuu tässä ja nyt, ensimmäisten sivujen jälkeen, todella kaukaiselta. Etenkin Jaaron, nyt kun olen ymmärtänyt sen, etten nykyisillä julkaisutavoilla luultavimmin koskaan tule saamaan siitä sellaista kuin haluaisin. Noh, aika näyttää. TT on kustantajan käsissä. Katsotaan mitä he sanovat. Jaaronista ilmestyy tänä keväänä omakustanteena tuo ensimmäinen, hyvin hyvin pikkuinen raapaisu koko tarinasta.

Jaaronin kanssa on ollut mukava kulkea. Jaaron syntyi ajatuksena ajaessani mummolaan reilu vuosi sitten hiihtolomalla. Olin haljeta innostuksesta ja odotin pääsyä perille. Soitin Arille ja kirjoitin ajatusta ylös. Hei tässä se nyt on! Se juttu, josta mä olen haaveillut! Jaaronin kirjoittaminen oli mukavaa. Oli kuin olisi matkannut hyvän ystävän kanssa. Loppumetreillä iski kuitenkin ahdistus. Ihan kuin vasta aivan lopussa minulle olisi selvinnyt miten ison palan oikeasti haukkasin. Olen kuin Jaaron. Näen paperissa ikkunan Jaaronin maailmaan ja tiedän, että minun on kirjoitettava se kaikki. Kirjat ovat varsin pieni osa siitä kirjoitusmäärästä, joka loppujen lopuksi tulee olemaan suunnitelmien, kirjoittajien kirjoitusten, karttojen, piirrosten ja erilaisten hahmotelmien myötä. Olen suunnitellut, että nyt Jaaronin ilmestyessä aloitan oikeasti tiettyjen muistiinpanojen pidon netissä. Kerään nettisivulle paikat, kasvit ja eläimet, joita Häivemaailmassa on. Karttoja, piirroksia, mitä ikinä tuleekaan vastaan. Kurssityönähän minulla onkin isän ensimmäinen muistikirja. Luultavasti jossain vaiheessa pitäisi luoda täydellinen myös Kirjoittajien Kirjasta.

Kirjan julkaisu on ollut minulle aina jotenkin kriisin paikka. Tällä kertaa minusta tuntuu, että se on sitä vielä entistäkin enemmän. Jaaronin ilmestyessä Jonakin päivänä kaduttaan ilmestymisestä on kulunut aika tarkalleen kaksi vuotta. Olen kirjoittanut viimeisen vuoden aikana aika paljon. Nyt on aika katsoa mitä onkaan saanut aikaan.

Kieliteknisiä seikkoja

Olen kuvitellut löytäneeni tapani kirjoittaa. Tyyli voi vaihdella vähän sen mukaan kirjoitanko tekstiä lastenkuvakirjaan vaiko kauhutarinaan, mutta tapa on kuitenkin olemassa.

TT:n myötä huomaan löytäneeni miljoona kysymystä aiheesta. Ryhmät, joille olen kirjoittanut, ovat aiemmin jakautuneet mielestäni joko selvästi pienempiin lapsiin tai sitten jo vähän vanhempiin nuoriin. En kuitenkaan tiedä miten hyvin tämä jakoni on toiminut käytännössä. Kirjoittaessani Mörkö vei ilon-kirjaa ajattelin vahvasti iltasatukirjaa pienemmille lapsille. Ehkä itsekseen luettavaksi kymmenvuotiaille ja nuoremmille. Haaveilin kyllä, että kirjaa lukeva aikuinenkin voisi viihtyä sen parissa, mutta siltikään en osannut oikein odottaa sitä mikä Mörön vastaanotto on ollut. Tiedän useamman tytön luokkalaisen 12-13-vuotiaan tytön ja pojan lukeneen kirjan ja pitäneen siitä. Että se siitä minun pienille suunnatusta kirjasta.

Tiedän kirjoittaneeni TT:n kahdella hyvin erilaisella tavalla. Nyt vain pitäisi päättää kumpi on se oikea ja kumpaa puoliskoa korjataan vastaamaan toista. Alkuun kirjoitin hyvinkin selkeää kirjakieltä, vähän puhujasta riippuen repliikeissä vilisi enemmän tai vähemmän puhekieltä. Loppua kohden päästin irti tuosta ja kirjoitin tekstiäkin enemmän puhekielellä. Jäin miettimään kumpi on parempi.

Kirjan kohderyhmä ovat 8-12-vuotiaat. Täytyy siis muistaa, että nuo 8-vuotiaat sisältävät myös ne oikeastaan juuri vasta lukemaan oppineet, joilla saattaa olla vielä lukihäiriötä tai muuta lukemista vaikeuttavaa tekijää. Toisaalta 12-vuotiaissa on paljon niitä, jotka ovat kahlanneet läpi TSH:t, Potterit ja Percy Jacksonit. Niitä, jotka ahmaisevat tuon kaltaisen kirjan iltapalaksi.

Nuorille suunnatussa kirjassa pidän enemmän rennosta otteesta. Asiat sanotaan niin kuin ne ovat. Nuorten kieli saa näkyä kirjassakin. Nyt kuitenkin mietin, että onko näille, jotka madollisesti vasta opettelevat sitä lukemista, tärkeää säilyttää kirjakieli?

Kirjakieli vs. puhekieli pohdinnan lisäksi tuskailen tekstissä muutamien asioiden kanssa.

Kiroilu. Kirjassa on tyyppejä, jotka varmasti 11-vuoden isässä sanovat asiat niin kuin ne mielestään ovat. Sieltä tulee hittoa ja helvettiä (ei kuitenkaan sen pahempia), silloin kun siltä tuntuu. Joskus minulle sanottiin, että asioita on turha sievistellä. Jos moottoripyöräjengiläinen toteaa kirjassa: “Voi hitsinpimpulat”, kun lyö vasaralla sormeen, juttu on aika pahasti irrallaan todellisuudesta. Silti jään miettimään sopiiko kiroilu siihen niiden 8-vuotiaiden kirjaan vai onko tämä vasta isompien juttuja?

Se vai hän. Tuskastun. Vaikka kirjoittaisin kuinka “kirjakieltä”, hän näyttää teennäiseltä. Ainakin jossain tapauksissa. Miksi minusta tuntuu, että suurin osa ihmisistä käyttää se-sanaa viitatessaan ihmisiin, kunnes sitten tulee se hetki, jolloin jostain syystä pitää korostaa asiaa. Silloin on koira, kissa ja lemmikkitorakkakin HÄN.

 

En tiedä, mutta jotenkin tämä pitäisi kai silti ratkoa?

Mä chillaan nyt hetken…

Lyön näppiksestä pisteen. Hymyilyttää. Se on tämän tarinan viimeinen. Olen kuljettanut Roopen, Santun ja Villen läpi kirjasarjan ensimmäisen osan.

Kummallista kyllä tunnen palavaa halua aloittaa tekstin tarkistamisen NYT_HETI_VÄLITTÖMÄSTI. En aloita. Se on vuorossa vasta huomenna. Tarkoitus olisi viilata silmille hyppivät kirjoitusvirheet pois, syventään perheen suhteita ja korostaa Taikurin osuutta. Nämä korjaukset tehdään nyt. Toivottavasti perjantai-iltaan mennessä ja sen jälkeen teksti saa hetken levätä ennen kuin palaan tekemään lisää hiomista. Nuo korjaukset haluan kuitenkin tehdä ennen kuin luovutan tämän lapseni luettavaksi.

Keitän itselleni kupin kaakaota ja korkkaan suklaarasian, jonka Ari toi eilen vuosipäivän kunniaksi. Neljätoista vuotta. Neljätoista. Se tuntuu pieneltä ikuisuudelta. Se on reilusti yli kolmasosa elämästäni.

Minulla on mielessäni miljoona kysymystä ja ajatusta liittyen tekstiin. Jotenkin minusta tuntuu, että olen taas tekemässä jotain itselleni kohtuullisen vierasta ja siksi tunnen olevani ihan pikkuisen pihalla. Yhdestä kysymyksestä kirjoitankin vielä tänään postauksen, koska se on mielessäni tällä hetkellä päälimmäisenä.

Lukurakenne ja miten se hajoitetaan

Kirjoitan TT:a. Periaatteessa tänään voisi olla se päivä, jolloin teksti pääsee loppuunsa. Olen miettinyt TT:n myötä, että olenko tullut vanhaksi? Aikaisemmin kirjoitin monesti niin, että aloitin tekstin ja katsoin minne se minua vei. Nykyisin teen melkein aina hyvin tarkan suunnitelman tekstin kulusta. Se helpottaa töiden tekemistä niinä päivinä, kun inspiraatio-keiju ei tahdo vierailla. Tiedän koko ajan mitä tapahtuu, mitä tapahtuu seuraavaksi.

Eilen illalla tajusin, että olen unohtanut suunnitelmista yhden jutun. Se on mielestäni tietyllä tapaa tarinan (ja erityisesti sen jatkon) kannalta hyvin oleellinen juttu. Alkuun ajattelin, että pystyn kirjoittamaan sen nykyisen rakenteen sisään. Lisätään tämä vain tuohon ja tämä tuohon. Ei haittaa mitään, vaikka suunnitellut luvut vähän venyisivätkin.

Olen pitänyt aika tarkkaan kiinni siitä, että luvut ovat n. 3-5 liuskaa (miten nuo tuppaavatkin venymään loppua kohti). Sellaisia, jonka se vähän huonomminkin lukeva 8-vuotias jaksaisi lukea yhdellä kertaa. Säännöllinen rakenne on tuntunut kirjoittamisen kannalta hyvältä.

Tänä aamuna totean, että luvun 10 kanssa on ongelmia. Olen kirjoittanut perheen uintireissusta 1,5 liuskaa ja minulla on mielessäni tarkka suunnitelma mitä tulee seuraavaksi. Kirjoitan lauseen. Tajuan, ettei se sovi aikaisempaan lukurakenteeseen. Olen kirjoittanut tähän asti melko luontevia jatkumoja. Luulen, etten ole kertaakaan hypännyt luvun aikana vuorokaudesta toiseen. Nyt niin kuitenkin käy aivan yllättäen. Tämä ei käy.

Huomaan hajottavani lukurakennetta uusiin paloihin. Ehkäpä kymppiluku vain on yksinkertaisesti tässä. Ehkä on syytä siirtyä seuraavaan. Mutta entä se sitten? Tuleeko siitä samanlainen tynkä kuin edeltäjästään? En tiedä onko sillä väliä, mutta jotenkin se vaivaa minua. Alkuperäinen suunnitelma ei enää päde. Joudun kirjoittamaan suunnittelematonta.

APUA!